tiistaina, joulukuuta 15, 2015

Luukku 15 - Missä vakavasti otettava hevoskuvaaja kuvaa?



Tämä postaus perustuu lähes kokonaan todellisiin tapahtumiin ja tilanteisiin. Välillä kuvatessa tulee eksyttyä mitä omituisimpiin paikkoihin ja asentoihin. Tiedä sitten onko uhrautuvuudesta apua vai ei, mutta muutamat hyvät naurut on kyllä paikanpäällä saatu. Ja koska vakavasti otettavaa kuvaajaa ei ikinä kuvata, niin valitettavasti näistä ei ole kuvamaateriaalia. Kohteet eivät ole varsinaisessa suosiojärjestyksessä.

1. Puska
Puska on kokemuksien mukaan ehdottomasti paikoista suosituin. Kilpailuissa puskan läheisyyteen menoa ei tosin suvaita, mutta kotona kuvatessa kuvaajan voi nähdä useimmiten notkuvan jonkin epämääräisen kasviston läheisyydessä. Olemme kuvaajakollegojeni kanssa todenneet tämän puskaviehätyksen johtuvan todennäköisimmiten siitä, että puskat kasvavat riittävän matkan päässä kuvattavasta kohteesta, jotta kohde mahtuu kokonaisena kuvaan.

2. Oja
Ojaan kuvaaja joutuu tuon tuostakin. Monien kilpakenttien reunalla on ojitus, joka pitää ylitää tai jota hyödynnetään oikean kuvauskorkeuden saavuttamiseksi. Samalla lailla kotioloissa oja on puskan tavoin yleensä riittävän kaukana kohteesta tai oja auttaa kuvaajaa pääsemään sopivaan kuvauskorkeuteen. Kuka sitä nyt seisaaltaan haluaisi kuvata, siinähän pysyy vaatteetkin kuivana.

3. Kentän laita
Ainakin jossain vaiheessa kisakuvaus oli hevoskuvaajien keskuudessa suurta herkkua, ja heitä saattoi bongata kentänlaidalta useampiakin kappaleita. Tyylejä saattaa havaita monia: on katsomossa istujaa, ojan yli hyppijää, seisojaa, kyykkijää, sarjalaukojaa ja yksittäisten kuvien ottajia. Kokemusta oli myös laidasta laitaan, oli ainoastaan muutaman kuukauden kuvanneita kuin monia vuosiakin kuvanneita. Pidemmän päälle tämä kuvausmuoto toki saattaa käydä yksitoikkoiseksi, tätä kuvaajat saattavat pyrkiä ehkäisemään ryhmittymällä kuvauskaveriensa kanssa samaan paikkaan. Ohikulkija saattaakin havaita keskusteluja, joita kuvaajat keskenään käyvät. Keskustelut saattavat kuulostaa hyvinkin mielipuolisilta, mutta sairaanhoitoyksikköä ei ole silti tarpeen kutsua paikalle.

4. Katsomon penkin alla
Ei hätää, yleensä kuvaaja ei vakoile ketään katsomon penkkien alla, mutta tietyt tilanteet saattavat hänet sinne pakottaa. Esimerkiksi jos kuvaaja on aamu-unisena unohtanut sadevarusteet kotiin, saattaa hänet tihkusateen aikana löytää suojelemasta kameraansa penkkien alla kuin klonkku sormusta konsanaan. Tällöin kuvaaja kannattaa jättää huomiotta, hän saattaa olla hyvinkin herkässä tilassa  ja huolesta sekaisin, mikäli kameraan pääsi pari vesitippaa.

5. Siellä missä kukaan muu ei ole
Vakavasti kuvaava kuvaaja ei todellakaan halua kuviensa olevan yhtä massaa. Niinpä hän suuntaa kameransa kanssa kohtaan, josta kukaan muu ei kuvaa tai katsele kisoja. Näin hän varmistaa yksilölliset kuvat, sekä mahdollisen tekosyyn käytön: "kuvista tuli nyt vähän huonompia kuin yleensä, sillä esteitä ei hypätty sopivasta kulmasta kuin muutama kappale". Samalla hän pääsee harrastamaan harrastustaan ilman katsekontaktia kehenkään muuhun.

6. Muita kuvaajan tuntomerkkejä
Hän saattaa makoilla maassa kameransa kanssa milloin missäkin. Yleensä jossain vaiheessa kuvauspäivää kuvaajan suunnasta kuuluu vaikerointia, kun hän on ollu samassa asennossa kovin pitkään ja yhtäkkiä esimerkiksi polvet eivät oikein enää suoristukkaan kyykyssä olon jälkeen. Lisäksi satunnaiset "hupsis""voiei!""taas" usein kuuluvat kiinteästi kuvaajan sanavarastoon. Kuvaaja usein myös herää aamulla hieman turhan aikaisin päästäkseen kuvaamaan auringon noustessa ja tästä syystä hän saattaa saapua kuvauspaikalle muistuttaen lähinnä pientä peikkoa. Tällöin hän hoitaa työnsä usein hiljaa ja itsenäisesti ja sitten kotona vasta herää alkaen pohtia "mitäköhän mä mahdoin äsken kuvata".

ps. Me ollaan suurin osa oikeasti ihan mukavia ihmisiä, älkää ottako liian todesta ja alkako ajattelemaan meitä erakoituneina mörrimöykkyinä!

10 kommenttia:

  1. Ihana postaus! :D Nauratti kaikki mielikuvat kuvaajista penkin alla pienenä myttynä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja tämä penkin alla lymyily on ihan oikeasti kertaalleen koettu! Kemiössä löysin itseni kuvaajakaverini kanssa tästä tilanteesta, kun yhtäkkiä taivas repesi järkyttävään kaatosateeseen eikä kummallakaan ollut mitään vedenpitävää mukana :D

      Poista
  2. Haha ihan loistava... :D joo-o, useimmiten on ne polvet mudassa, käsi kramppaa ja silmätkin niin kuivat että tekee mieli lähteä kotiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se aina välillä on! Mutta se yksi oikeasti onnistunut kuva korvaa kaiken sen vaivan :)

      Poista
  3. Voin kyllä samaistua melkein joka kohtaan :D Tuo klonkku -vertaus oli kyllä mainio! Melkein jo näen itseni silittelemässä kameraa ja kuiskuttamassa sille "my precious"...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että joku muukin tunnistaa näistä itsensä! Itse olin jossain välissä niin neuroottinen kameroideni suhteen etten antanut edes siskoni niihin koskea. Vasta kun ensimmäinen rikkoutui vanhuuttaan aloin hieman löysätä pipoa kameran suojelulta. Aina välillä edelleen tosin tuo pikku suojeluneuroosi nousee esiin :D

      Poista
  4. Löysin itseni kyllä penkkin alla piileksijää lukuunottamatta kaikista kohdista. Huippu postaus ! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti! Penkin alla piileskely oli kyllä sen luokan kokemus, etten suosittele sitä kuin aivan pakkotilanteessa :D

      Poista
  5. Haha oli kyllä hyviä huomioita :D Kaikki kohdat osuivat lukuunottamatta tuota penkin alla kyyhöttämistä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää penkin alla kyyhöttäminen on tainnut olla mun ja kuvaajakaverini ihan oma suojautumistaktiikka :D

      Poista