tiistaina, helmikuuta 27, 2018

Tyytymättömyydestä

Varoitus: postaus sisältää epämääräistä itsesäälissä pyöriskelyä ja pohdintaa omasta valokuvan tekemisestä, sekä sen ongelmista.


Myönnän sen. Minulle tulee valokuvallista (joku sanoisi kai taiteellista? Mutta itse vierastan tuota sanaa omalla kohdallani, en koe tekeväni taidetta. Edes valokuvataidetta) masennusta tietyin väliajoin. Viimeisin kerta oli hetki sitten ja tämä masennuksen laatu on siitä ikävä, että se hiipii kimppuun pikkuhiljaa etkä huomaa sitä ennen kuin se jo on saanut mielestä otteen.

Mistä koko hommassa on kyse?  Tyytymättömyydestä. Omalla kohdallani koko jutun voi tiivistää tuohon yhteen sanaan. Seuraan jonkin verran sosiaalisessa mediassa isoja ja vähän pienempiäkin hevoskuvaajia. Ihailen jatkuvasti muiden kuvia, ideoita, näkemystä, taitoa värien käytössä ja sommittelussa. Tämän jälkeen kun palaa omien kuvien pariin, tuntuvat ne tylsiltä ja kipinättömiltä, tavanomaisilta. Niistä tulee "vain hevoskuvia". Tahtoisin tuoda niihin omiin kuviin jotain lisää, jotain pientä, jotain mikä saisi ne omaan silmään erottumaan edes oman kuvavirran massasta. Pahinta on, että kun tämä mielentila pääsee päälle, en ajattele enää järkevästi. Tällöin kaikista omista kuvista tulee tylsiä ja mitäänsanomattomia. Omista suosikeistanikin, ja kuvien teon into laantuu hetkeksi.




Itsehän teen suhteessa aika kirkasta ja kontrastikasta kuvaa. Välillä inhoan sitä tyyliä, mutta koettaessani viedä tyyliä toisentyyppiseen vivahtavaksi, äkkiä inhoankin niitä kuvia. Ilmeisesti siis omaan tyyliini kuuluu kirkkaus ja kontrastikkuus, tehokeinona välillä jotakin muuta. Näin saan useimmiten ainakin alkuun itseäni tyydyttävää kuvaa. Mutta tämäkin on niin ristiriitainen asia juurikin sen takia, että miten voi samaa aikaa inhota omaa tyyliään, mutta samalla ei oikein pitää mistäkään muustakaan mitä yrittää tehdä? Jonkinlainen identiteettikriisi menossa.

Toki ymmärrän, että tarkastelemalla objektiivisesti näitä ihailemieni kuvaajien kuvia voin oppia jotakin. Ja niin olen oppinutkin, vaikka en tietenkään omasta mielestäni läheskään tarpeeki. Heidän kuviaan selaamalla olen ymmärtänyt, kuinka paljon työtä yksi todella hyvä kuva todellisuudessa vaatii. Pitää suunnitella etukäteen (mitä muuten teen aivan liian harvoin) ja analysoida jälkikäteen (mitä sitäkin teen liian harvoin).

Myös esimerkiksi jonkun instagramin feediä selatessa nousee esiin huomio sen yhteneväisyydestä. Itse olen tässä suhteessa ollut laiska ja halutessani vain lätkinyt kuvia menemään esille. Eron huomaa, kun rupeaa selaamaan kuvaajan feediä, joka on värillisesti ja fiiliksen myötä valinnut kuvat toisiinsa sopiviksi. Kokonaisuudesta tulee kymmenen kertaa vaikuttavampi. Pitäisi kai tsempata siis vähän tässäkin suhteessa.

Mutta silti se tyytymättömyys. Se voi olla välillä yllättävän musertavaa. Kun tyytymättömyyttä on sopivissa määrin, se auttaa puskemaan eteenpäin. Kehittymään, kannustaa olemaan parempi, rikkomaan omia rajoja, tekemään lisää ja enemmän, harjoittelemaan. Raja on kuiteknin hiuksen hieno, on hyvin pienestä kiinni milloin tyytymättömyys kääntyy itseään vastaan. Silloin ollaan tässä lyhyessä säännöllisessä oravanpyörässä, kun tuntuu ettei mikään kelpaa.




Tätä kirjoittaessani minulla oli juuri tälläinen tyytymättömyyden tila päällä. Päätin kuvittaa postauksen viimevuosien suosikkikuvieni joukosta. Vaikka olen kerännyt suosikkejani yhteen kansioon, lähes joka kuvauskerralta 1-2 kuvaa (ja näitä kuvia on muuten n.280), en silti millään meinannut saada postausta koristamaan yhtäkään kuvaa. Kun kaikista tuntui puuttuvan sitä jotakin, Selasin kuvia läpi ja tuntui, että ne kaikki olivat samanlaisia, tylsiä. Muistin jokaisen kuvauskerran ja samalla ihmettelin, että näinkö vähän olen viimevuosina kuvannut, vaikka tunteena ja olona oli että olen kuvannut paljon.

Onneksi lähipiiristä löytyy ihmisiä, joille pääsee purkamaan tätä luomisen tuskaa. Heidän avullaan pääsen siitä yleensä nopeammin ylitse. Purkamisen jälkeen tekeminen ja opettelu maistuu taas. Matka on pitkä, vällillä mennään takapakkia, mutta tulos palkitsee. Joka kerta kun saan yhdenkin itseä miellyttävän kuvan tai saan kiitoksen jälkikäteen. Joskus vuodenkin jälkeen tulee puhelinräpsy taulusta, joka teetettiin ottamastani kuvasta. Se lämmittää mieltä.




0

maanantaina, helmikuuta 26, 2018

Pappaponi vauhdissa


Jossain vaiheessa käsittelyvaiheessa poistelin kuvasta aina kaiken mahdollisen "ylimääräisen". Siinä käsittelyssä oli kuitenkin valtava työ, joten pikkuhiljaa ajatus käsittelyn määrästä on myös muuttunut. Toki teen nykyään vähemmän kuvia ikäänkuin "valmiiksi saakka" kuin ennen, mutta nykyään pitkin prosessia ja kuvien läpikäyntiä tulee kokoajan enemmän ajatelleeksi: "jos poistan tämän asian, tuoko se oikeasti sen verran lisä-arvoa kuvalle, että poisto on kannattavaa". Ajatusmallin omaksuminen on helpottanut omaa työsarkaani huomattavasti, mutta myös parantanut työn jälkeä. Kun saa tehdä muutaman kuvan hyvällä ajalla loppuun saakka, pysyy homma mielekkäämpänä ja jälki siistimpänä. Toki omistajille lähtee silti edelleen molempia versioita,  niitä missä on aitoja ja muita vastaavia, sekä muutama näitä kuvia mistä aidat on otettu pois.

Käsittelytottumusten muuttumisen myötä olen myös huomannut, kuinka paljon paremmi nykyään ne omat suosikit pomppaa kuvavirrasta esiin. Nuarattaa oikein välillä katsoa valmiiden kuvien sarjaa, kun se oma suosikki oikein pomppaa esiin muiden joukosta. Mutta, minkäs sille mahtaa. Kun harrastuksena tekee, niin joku miellyttää silmää aina eniten ja silloin siihen näkee eniten vaivaa. Kuitenkin jotenin silti pidän siitä, että annan omistajalle silti useamman kuin sen 5 parasta kuvaa, kun yleensä ne muutkin on ihan kivasti onnistuneita.

Näiden kuvien päätähti on muuten jo melkeen parikymppinen ponivanhus, eikö ole aika hurmaava kaveri ♥





0

lauantaina, helmikuuta 24, 2018

Yhden kuvan merkitys

Kirjoittelin jonkin aikaa sitten facebookissa yhden kuvan merkityksestä. Joku saattaa muistaa Idan, vanhan mamman. Se ei ole omani, mutta olen säännöllisesti käynyt sen luona jo 8 vuotta. Siitä on siis tullut verrattaen hyvin tärkeä. Ida täyttää tänä vuonna 25, se ei siis ole enää mikään nuorikko, vaikka välillä tamma päänsisässään niin taitaa luullakkin. Sitä vaan en ole tainnut kertoa, että olen yrittänyt kuvata sitä jo useamman vuoden.

Kuulostaa hassulta sanoa, että on yrittänyt kuvata yhtä hevosta jo useamman vuoden. Mikä siinä voi olla niin vaikeaa, ottaa kameran käteen ja kuvaa samalla lailla sen kuin kaikki muutkin. Muttakun ei, ei vaan niin ei. Olen toki saanut siitä ihan hyviä kuvia, mutta tässä on nyt se ero, että tunnen sen hevosen suhteellisen hyvin. Sillä on tietynlainen ilme, tietynlainen olemus, ja aina jokin pieni palanen jää loksahtamatta. Jos ilmeessä ei ole mitään vikaa, niin sitten on asennossa. Idalta kun helposti häviää kuvissa esimerkiksi kaula, vaikka sillä ihan oikeasti sellainen on. Eikä tamma muutenkaan kuvauksissa yhtään helpota hommaa. Ensinnäkin sen mielestä taluttelu on tylsintä ikinä, jos jotain tehdään niin pitäisi päästä kentälle hommiin. Toiseksi se on siedätetty ihan kaikelle. Sitä on todella, todella vaikea saada kiinnostumaan yhtään mistään. Teit mitä vaan niin toinen näyttää aivan muulille. Parhaat tulokset on saatu aikaiseksi, kun omistaja on juossut läheisessä puskassa kepakko kädessä ja huudellut ja hirnunut hulluja. Toinen kiintoisa asia on ollut veneen äänieristelevy, mutta sitäkään ei voinut päästä haistelemaan, muuten teho olisi hävinnyt totaalisesti.

Joten, se tunne, kun viimein nyt talvella onnistuin samaan aikaiseksi yhden kuvan. Yhden, jossa sen ilmeessä on jotain Idalle itselleen tyypillistä. Sen kaula ei häviä, ja se näyttää muutenkin hevoselle. Se oli jotenkin lohduttava tunne, vihdoin ja viimein siitä on kuva, jota katsellessa muistaa millainen se eläin todella oli. Nyt kun siitä joskus aika jättää, on yksi kuva mikä kannattaa tehdä tulosteeksi itselle muistoksi. Ainakin minulle se on asiana äärettömän tärkeä.

Toki tunnistan tässä kohtaa itsessäni pienen perfektionistin, on minulla siitä hevosesta oikeasti ihan siedettäviä kuvia useampiakin. Mutta silti, kun on se tunne että jotain puuttuu, niin jotain puuttuu. Tämäkään kuva ei teknisesti ole niitä parhaita, mutta se on kaikkein onnistunein sen tunteen takia, jonka se minulle luo.



Seuraavat kuvat ovat samalta kertaa, mutta tuo ensimmäinen on minulle se THE kuva. Onhan siinä mammalla toki jo mahaakin, mutta hei se täyttää 25v, se sallittakoon.

Idan yleinen mielipide kuvauksiin!

Tämä on juuri näitä "kaula häviää" kuvia. Periaatteessahan asiat on kunnossa: korvat on hörössä, silmät auki ja ryhtiäkin on ina.
Mutta näyttäähän se nyt hupsulle kun kaverilla ei ole niskaa.

Tämäkin kuvana oikein jees, mutta omaan makuun etuviisto silti kivempi. 

2

perjantaina, helmikuuta 23, 2018

Ohimennen kuvattuja onnistumisia

Todella usein harmittelen sitä, että moni tilanne menee ohi koska minulla ei ole kameraa mukana, en vain kehtaa nostaa sitä kameraa ja laukoa ruutuja menemään, tai viimeisenä vaihtoehtona en vain kerkeä kaivamaan tuota koko 3kg laitosta laukusta tarpeeksi vauhdikkaasti esiin. Tämän postauksen kuvat ovat kuitenkin juuri näitä ohimennen otettuja otoksia ja tilanteita. Olin kuvaamassa ystäväni nuorta suomenhevosta ja kävelimme heidän pihattonsa ohitse. Kuin tilauksesta pihatossa eräs nuorikko ja shetlanninponi asettuivat aivan loistaviin kuvausasetelmiin, minkä seurauksena syntyivät seuraavat kuvat.





Näistä varsinkin tuo ensimmäinen, missä shetlanninponi on laajemmassa taustassa, on oma suosikkini. Liian harvoin tulee tilaisuuksia ja mahdollisuuksia käyttää hyödyksi ympäristöä noinkin laajassa kuvassa (tai sitten niitä omia ideoita vastaavaan rajaukseen ja sen toteutukseen ei ole vielä tarpeeksi). Poni toki olisi voinut katsoa muuhunkin suuntaan kuin taakseen, mutta tilanne oli nopeasti ohi, eikä tuolta kauaa nyt pysty ponille huutamaan että "katsoppas tuonne vasemmalle!". Keskimmäisestä olisin voinut photaroida aidan ponin takaa pois, mutta mielestäni se ei tuo kuvalle sen kummoisempaa lisä-arvoa, joten jäi tekemättä. Alimmassa taas olisi, kiva jos olisin tajunut jättää myös vasemman puun viereen hieman avointa tilaa. Pieniä suuria asioita, eivät ne kuvista varsinaisesti huonoja tee, mutta jos olisin noita saanut korjattua olisivat kaikki kolme ehkä inan mielenkiintoisempia.
2

keskiviikkona, helmikuuta 21, 2018

Kuuraa ja auringon valoa



Kauhean vaikea päätää mistä kuvista nyt sitten aloittaisimme! Mutta ehkä aikajärjestys on nyt varmin nakki kaikkien kannalta. Elämme siis aikaa 21.1.2018, päivä jona kuvasin kolmea hevosta ja ohimennen muutaman kuvan koirastakin. Tässä kohtaa on ehkä asiaan kuuluvaa sanoa, että talvi on ehdottomasti yksi suosikkiajankohtiani kuvata. Ainakin aina silloin kun se suostuu saapumaan tänne läntiseenkin suomeen... Mutta varsinkin rakastan tuota kuuraa koivuissa, se tuo ihan uskomattoman ihanan efektin kuviin ja ihan livemaisemiinkin. <3

Voin muuten kertoa, että kuvaamisen starttaaminen muutaman kuukauden täystauon jälkeen ei ollut ihan helppoa. Tuntuu että kädessä on viisi varvasta, silmien tilalla jotain muuta ja kaikki on aivan mahdotonta. Onneksi mallit oli kauniita ja kuvasimme liukkaista pohjista ja kovasta pakkasesta johtuen vain potrettikuvia. Eikä se käsittelykään ihan noin vain lähtenyt liikkelle, takkusi aika kauan ennen kuin sain mitään järkevää aikaiseksi.





Sanoinko jo, että rakastan talvea ja siitä seuraavia sinisä sävyjä <3 Itse pyrin tarkoituksellisesti jättämään lumen ja kuuran sinertävän sävyiseksi, täysvalkoista lämminsävytteistä talvikuvaa teen hieman harvemmin.
4

maanantaina, helmikuuta 19, 2018

Eloon herättelyä

Blogi kuoli, muttei kuopattu.

Heräisikös se taas henkiin?
Ken tietää, mutta kuvia voisi lisäillä taas aina välillä!
(btw. jos joku tietää ulkoasuntekijöitä niin vinkatkaa!)


En varsinaisesti nyt ilmoita aloittavani taas kuvausblogin pitoa, mutta jostain ihmeellisestä kaivosta nousi fiilis pistää kuvia blogiin. Joten miksi siis ei? Jos sitä vaikka kirjoittelisi ja esittelisi kuvia taas sen aikaa kuin tuntuu hyvälle, ja jos kiire pääsee taas iskemään elämään niin sitten taukoillaan jälleen.

Tehdään siis pikakatsaus nykyiseen tilanteeseen. Opinnot loppuivat ja normaali työelämä kutsui, työt aloitettuani meni kuvaaminen hetkeksi hyllylle. Viimeisimmät kuvat vuoden 2017 puolella taisin kuvata syys-lokakuun vaihteessa, keskityin työelämään ja siellä olemiseen ja oppimiseen. Edelleen prosessi on kesken, tulee olemaan vielä monta vuotta, mutta viimein joulun jälkeen alkoi kuvaus silmää kolottamaan niin pahasti, että tartuin jälleen kameran kahvaan. Toivottavasti uutta intoa, vaikkei aina uusia ideoita, puhkuen. 

Kuvaushommia helpottamaan saapui kesän lopulla uusi tietokone. Vanha läppärini pääsi eläkepäiville (ansaitusti, olisi ansainnut eläkepäivänsä jo 2v sitten), kun tuttuni otti asiakseen auttaa minua ja kokosi minulle kuvaushommiin soveltuvan pöytäkoneen. Tuohon päälle sitten ostettiin uusi näyttö ja paketti oli valmis. Ironisesti tosin kuvausinto sammui aika pian koneen tultua, mutta eipä tuo haitannut, nyt koneesta on sitäkin enemmän hyötyä ja apua.

Kalusto on edelleen sama, vanha ja luotettava. Pääkäyttöinen objektiivi toki pitäisi viedä huoltoon, mutta niinhän se pitäisi sinne aina kiikuttaa. Ei mitään uutta siis varsinaisella kalustorintamalla. Ainoa uusi asia taitaa olla henkisellä rintamalla. Lähdin uuteen vuoteen idealla: vähemmän on enemmän. Vaikka kuvaan paljon, pyrin jatkossa keskittymään enemmän muutaman kuvan tekemiseen viimeisen päälle, pikemminkin kuin suureen määrään ihan ok kuvia. Ensimmäinen lipsahdus suuren kuvamäärän puolelle on jo kyllä tullut, mutta yritän taas korjata asiaa seuraavaan kuvauskertaan!

Kisakuvaamisen tulevaisuudesta en edelleenkään tiedä. Tämä on minulle edelleen jotenkin kovin haastava aihe. Pidän kisojen kuvaamisesta, mutta en jaksa aina läpikäydä niitä 1000 samanlaista kuvaa samalta esteeltä/kouluradan kohdalta. Hyvin todennäköisesti kesä tulee menemään siten, että kuvaan kisoja ja käsittelen niiden kuvien joukosta omat suosikit portfoliokäyttöön ja loput kysyttäessä. Saa nähdä miten käy.

En tiedä, pitäisikö pistellä esille tänne myös noita viime syksyn kuvia. Ehkä täyttelen niillä tyhjien viikkojen välejä? Postauksen ensimmäinen kuva on hienosti kuvattu 1.1.2018, siitä on hyvä lähteä liikkelle. Kaveriksi sille laitan muutaman kotiseutukuvan. Toivon saavani nyt jo kuvatut 11 reissua ainakin tänne blogiin, aika hyvä lähtö näin niinkuin vuoden alkuun!








4