tiistaina, helmikuuta 27, 2018

Tyytymättömyydestä

Varoitus: postaus sisältää epämääräistä itsesäälissä pyöriskelyä ja pohdintaa omasta valokuvan tekemisestä, sekä sen ongelmista.


Myönnän sen. Minulle tulee valokuvallista (joku sanoisi kai taiteellista? Mutta itse vierastan tuota sanaa omalla kohdallani, en koe tekeväni taidetta. Edes valokuvataidetta) masennusta tietyin väliajoin. Viimeisin kerta oli hetki sitten ja tämä masennuksen laatu on siitä ikävä, että se hiipii kimppuun pikkuhiljaa etkä huomaa sitä ennen kuin se jo on saanut mielestä otteen.

Mistä koko hommassa on kyse?  Tyytymättömyydestä. Omalla kohdallani koko jutun voi tiivistää tuohon yhteen sanaan. Seuraan jonkin verran sosiaalisessa mediassa isoja ja vähän pienempiäkin hevoskuvaajia. Ihailen jatkuvasti muiden kuvia, ideoita, näkemystä, taitoa värien käytössä ja sommittelussa. Tämän jälkeen kun palaa omien kuvien pariin, tuntuvat ne tylsiltä ja kipinättömiltä, tavanomaisilta. Niistä tulee "vain hevoskuvia". Tahtoisin tuoda niihin omiin kuviin jotain lisää, jotain pientä, jotain mikä saisi ne omaan silmään erottumaan edes oman kuvavirran massasta. Pahinta on, että kun tämä mielentila pääsee päälle, en ajattele enää järkevästi. Tällöin kaikista omista kuvista tulee tylsiä ja mitäänsanomattomia. Omista suosikeistanikin, ja kuvien teon into laantuu hetkeksi.




Itsehän teen suhteessa aika kirkasta ja kontrastikasta kuvaa. Välillä inhoan sitä tyyliä, mutta koettaessani viedä tyyliä toisentyyppiseen vivahtavaksi, äkkiä inhoankin niitä kuvia. Ilmeisesti siis omaan tyyliini kuuluu kirkkaus ja kontrastikkuus, tehokeinona välillä jotakin muuta. Näin saan useimmiten ainakin alkuun itseäni tyydyttävää kuvaa. Mutta tämäkin on niin ristiriitainen asia juurikin sen takia, että miten voi samaa aikaa inhota omaa tyyliään, mutta samalla ei oikein pitää mistäkään muustakaan mitä yrittää tehdä? Jonkinlainen identiteettikriisi menossa.

Toki ymmärrän, että tarkastelemalla objektiivisesti näitä ihailemieni kuvaajien kuvia voin oppia jotakin. Ja niin olen oppinutkin, vaikka en tietenkään omasta mielestäni läheskään tarpeeki. Heidän kuviaan selaamalla olen ymmärtänyt, kuinka paljon työtä yksi todella hyvä kuva todellisuudessa vaatii. Pitää suunnitella etukäteen (mitä muuten teen aivan liian harvoin) ja analysoida jälkikäteen (mitä sitäkin teen liian harvoin).

Myös esimerkiksi jonkun instagramin feediä selatessa nousee esiin huomio sen yhteneväisyydestä. Itse olen tässä suhteessa ollut laiska ja halutessani vain lätkinyt kuvia menemään esille. Eron huomaa, kun rupeaa selaamaan kuvaajan feediä, joka on värillisesti ja fiiliksen myötä valinnut kuvat toisiinsa sopiviksi. Kokonaisuudesta tulee kymmenen kertaa vaikuttavampi. Pitäisi kai tsempata siis vähän tässäkin suhteessa.

Mutta silti se tyytymättömyys. Se voi olla välillä yllättävän musertavaa. Kun tyytymättömyyttä on sopivissa määrin, se auttaa puskemaan eteenpäin. Kehittymään, kannustaa olemaan parempi, rikkomaan omia rajoja, tekemään lisää ja enemmän, harjoittelemaan. Raja on kuiteknin hiuksen hieno, on hyvin pienestä kiinni milloin tyytymättömyys kääntyy itseään vastaan. Silloin ollaan tässä lyhyessä säännöllisessä oravanpyörässä, kun tuntuu ettei mikään kelpaa.




Tätä kirjoittaessani minulla oli juuri tälläinen tyytymättömyyden tila päällä. Päätin kuvittaa postauksen viimevuosien suosikkikuvieni joukosta. Vaikka olen kerännyt suosikkejani yhteen kansioon, lähes joka kuvauskerralta 1-2 kuvaa (ja näitä kuvia on muuten n.280), en silti millään meinannut saada postausta koristamaan yhtäkään kuvaa. Kun kaikista tuntui puuttuvan sitä jotakin, Selasin kuvia läpi ja tuntui, että ne kaikki olivat samanlaisia, tylsiä. Muistin jokaisen kuvauskerran ja samalla ihmettelin, että näinkö vähän olen viimevuosina kuvannut, vaikka tunteena ja olona oli että olen kuvannut paljon.

Onneksi lähipiiristä löytyy ihmisiä, joille pääsee purkamaan tätä luomisen tuskaa. Heidän avullaan pääsen siitä yleensä nopeammin ylitse. Purkamisen jälkeen tekeminen ja opettelu maistuu taas. Matka on pitkä, vällillä mennään takapakkia, mutta tulos palkitsee. Joka kerta kun saan yhdenkin itseä miellyttävän kuvan tai saan kiitoksen jälkikäteen. Joskus vuodenkin jälkeen tulee puhelinräpsy taulusta, joka teetettiin ottamastani kuvasta. Se lämmittää mieltä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti