lauantaina, helmikuuta 24, 2018

Yhden kuvan merkitys

Kirjoittelin jonkin aikaa sitten facebookissa yhden kuvan merkityksestä. Joku saattaa muistaa Idan, vanhan mamman. Se ei ole omani, mutta olen säännöllisesti käynyt sen luona jo 8 vuotta. Siitä on siis tullut verrattaen hyvin tärkeä. Ida täyttää tänä vuonna 25, se ei siis ole enää mikään nuorikko, vaikka välillä tamma päänsisässään niin taitaa luullakkin. Sitä vaan en ole tainnut kertoa, että olen yrittänyt kuvata sitä jo useamman vuoden.

Kuulostaa hassulta sanoa, että on yrittänyt kuvata yhtä hevosta jo useamman vuoden. Mikä siinä voi olla niin vaikeaa, ottaa kameran käteen ja kuvaa samalla lailla sen kuin kaikki muutkin. Muttakun ei, ei vaan niin ei. Olen toki saanut siitä ihan hyviä kuvia, mutta tässä on nyt se ero, että tunnen sen hevosen suhteellisen hyvin. Sillä on tietynlainen ilme, tietynlainen olemus, ja aina jokin pieni palanen jää loksahtamatta. Jos ilmeessä ei ole mitään vikaa, niin sitten on asennossa. Idalta kun helposti häviää kuvissa esimerkiksi kaula, vaikka sillä ihan oikeasti sellainen on. Eikä tamma muutenkaan kuvauksissa yhtään helpota hommaa. Ensinnäkin sen mielestä taluttelu on tylsintä ikinä, jos jotain tehdään niin pitäisi päästä kentälle hommiin. Toiseksi se on siedätetty ihan kaikelle. Sitä on todella, todella vaikea saada kiinnostumaan yhtään mistään. Teit mitä vaan niin toinen näyttää aivan muulille. Parhaat tulokset on saatu aikaiseksi, kun omistaja on juossut läheisessä puskassa kepakko kädessä ja huudellut ja hirnunut hulluja. Toinen kiintoisa asia on ollut veneen äänieristelevy, mutta sitäkään ei voinut päästä haistelemaan, muuten teho olisi hävinnyt totaalisesti.

Joten, se tunne, kun viimein nyt talvella onnistuin samaan aikaiseksi yhden kuvan. Yhden, jossa sen ilmeessä on jotain Idalle itselleen tyypillistä. Sen kaula ei häviä, ja se näyttää muutenkin hevoselle. Se oli jotenkin lohduttava tunne, vihdoin ja viimein siitä on kuva, jota katsellessa muistaa millainen se eläin todella oli. Nyt kun siitä joskus aika jättää, on yksi kuva mikä kannattaa tehdä tulosteeksi itselle muistoksi. Ainakin minulle se on asiana äärettömän tärkeä.

Toki tunnistan tässä kohtaa itsessäni pienen perfektionistin, on minulla siitä hevosesta oikeasti ihan siedettäviä kuvia useampiakin. Mutta silti, kun on se tunne että jotain puuttuu, niin jotain puuttuu. Tämäkään kuva ei teknisesti ole niitä parhaita, mutta se on kaikkein onnistunein sen tunteen takia, jonka se minulle luo.



Seuraavat kuvat ovat samalta kertaa, mutta tuo ensimmäinen on minulle se THE kuva. Onhan siinä mammalla toki jo mahaakin, mutta hei se täyttää 25v, se sallittakoon.

Idan yleinen mielipide kuvauksiin!

Tämä on juuri näitä "kaula häviää" kuvia. Periaatteessahan asiat on kunnossa: korvat on hörössä, silmät auki ja ryhtiäkin on ina.
Mutta näyttäähän se nyt hupsulle kun kaverilla ei ole niskaa.

Tämäkin kuvana oikein jees, mutta omaan makuun etuviisto silti kivempi. 

2 kommenttia:

  1. Itselläkin on ongelmia kuvata tuttuja eläimiä, koska ne näyttää ne kuvat vieraille aivan normaalilta mutta kuvassa ei välttämättä tule se eläimen oma persoonallisuus esiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen persoonallisuuden esiintuominen on aivan älyttömän vaikeaa. Sen takia onkin yleensä kiva tietää jotakin hevosesta mitä menee kuvaamaan, voi edes jotenkin koittaa korostaa juuri sen eläimen puolia. Aina se ei tosin onnistu vaikka miten yrittäisi. Itselle tärkeistä onkin sitten extratarkka.. Vähän liiankin tarkka ehkä joskus :D

      Poista